Pidän runoista, niissä on pieneen mahdutettu niin paljon tunnetta. Hyvä runo kolahtaa sisikunnassa, antaa ahaa-elämyksen, koskettaa, vaikuttaa, herättää ja oikein hyvä runo jättää jäljen, joka ei helpolla häviä. Tosin aina ei kolahda, runo ei aukenekaan, sanoja ei ymmärrä. Runot ovat kirjallisuudessa vähän lapsipuolen asemassa, kuitenkin ilman runoutta maailma olisi paljon köyhempi, tunkkaisempi. Ja siksipä, runojen puolesta tahdon antaa teille haasteen.

Lue runo, kaksi, kokonainen kokoelma. Se voi olla mitallista tai mitatonta, poljetonta tai sävellettyä, tuttua tai tuntematonta, kunhan sukellat runoon/runoihin. Postaa sitten lukemastasi ja linkitä postauksesi tähän postaukseen. Kaikkien haasteeseen vastannaiden kesken arvon kaksi runoteosta - Eeva Heilalan Punaposkipuolukoita ja Eino Leinon Lemmenlauluja.

Haaste päättyy Eino Leinon päivänä 6. heinäkuuta 2012!
 

 

1. H.C. Andersen: Satakieli. kuvittanut Gustav Hjortland. Gummerus, 1960

 

2. Alli Saarentaus-salo: Anjan kesätempaus. Valistus 1951

 

3. Liisa Hiisku: Stiina löytää tiensä & Muistathan vielä Stiinan, Pellervo-seura 1947
 

Jos siis kirjat kiinnostavat, niin kommenttia vaan tulemaan (yhteystiedoin) ja mainitsehan kommentoidessasi, kiinnostaako sinua 1. vai 2. vai 3. tuote, vai otatko osaa kaikkien kolmen "tuotteen" arvontaan.

Kirjat arvotaan 1.6.2012.

Freuchen Pipaluk
Eskimopoika Ivik
Otava, 1958
Alkuperäisteos: Ivik, Den faderlose
Suomentanut Oesch

Kuvittanut Camilla Zilliacus

81 s.

Ivik on pieni eskimopoika, hänen perheeseensä kuuluu isä Marjark, äiti Ama ja sisarukset Otonia, Aviak ja Atupaluk. Ilmeisesti Otonia oli poika ja toiset kaksi tyttöjä, niin ainakin olin ymmärtävinäni.  Lisäksi perheeseen kuului isoisä Kriternerk.

Perhe asuu pienellä, yksinäisellä Uluasatin saarella.

Eräänä päivänä ja siitä tarina saakin alkunsa, Ivik pääsee isän kanssa mursuja pyytämään. Sattuu kuitenkin onnettomuus ja isä Marjark kuolee. Onnettomuus seuraa toistaan, Ivik, unohtaen onnettomuuden seurauksena  nousu- ja laskuvedet, vetää oman kajakkinsa huonosti maalle ja menettää sen ainoan, millä voisi päästä ihmisten ilmoille. Ivikin perhe on suuremmassa kuin pulassa. Perheen elättäjä, isä Marjark on kuollut, isoisä Kriternerk ei enää jaksa sillä lailla kuin pitäisi, Ivik itse on kovin nuori. Kajakin menettämisen myötä ei päästä kalaan, ei pyyntiin, ei hakemaan apua mantereen puolelta.

Kesä vaihtuu syksyyn ja pikku perhe näkee nälkää. Yksi kerrallaan he tappavat koiransa selvitäkseen, siksi, kunnes talvi tulisi. Silloin meri jäätyisi ja jäätä pitkin voisi kävellä hakemaan apua.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin napa-eskimoiden elämää arktisen kylmyyden ja luonnon keskellä. Lastenkirjaksi se käsittelee ei niin tavanomaista aihetta, kuin kuolemaa ja vastuuta perheestä. Länsimaiseen elämäntapaan tottuneelle tarinat mädän hylkeenlihan syönnistä jne saattavat tuntua aika raflaavilta, toisaalta todellinen nälkä on jotain, mitä on vaikea kuvitella tämän päivän Suomessa. Se, että perhe joutuu paloittelemaan jopa koiravaljakon nahkaiset valjaat ja pureskelemaan niitä nälkäänsä saa ihon vereslihalle. Toisaalta eskimoiden herkku, mursun tai hylkeen rasva ei erikoisemmin kutsu puoleensa tuoreenakaan muista herkuista puhumattakaan.

"Koiranliha loppui kuitenkin pian eivätkä ketut menneet ansoihin. Eräänä päivänä oli siellä murskaantunut korppi, joka oli yrittänyt varastaa kettujen ruokaa. -Saatiin sentään jotain, sanoi Kriternerk, - ja korpinliha antaa voimaa.
Niin he söivät korpin ja vakuuttivat toisilleen, että se maistui sangen hyvältä ja että oli hauskaa kokeilla uutta ruokaa. Ja vanha isoisä kertoeli lapsille entisaikojen kansoista, jotka olivat syöneet korpin lihaa, koska uskoivat tulevansa siitä viisaiksi. -Esi-isien viisautta älköön milloinkaan halveksuttako; muinaisina aikoina he tiesivät enemmän kuin me nyt, siksi on hyvä olla heidän kaltaisensa.

Lapset olivat hyvin nälkäisiä ja unohtivat maistella sitä, minkä pistivät suuhunsa. He halusivat vain syödä täyttääksensä vatsansa."

Päivät kuluvat, lapset laihtuvat. Heidän vaatteensa kuluvat, sillä hylkeet, mursut ja muut saaliseläimet eivät ole vain ruokaa, vaan niistä saadaan kaikki arjen tarpeet. Vaatteet eivät kuluneina enää lämmitä. Kerran niin rikkaan (eskimoiden mittapuun mukaan) perheen kohtalo näyttää varsin surkealta, kun talvikin vain antaa odottaa itseään.

Ivik miettii ja pohtii, pienestä iästään huolimatta hän tuntee vastuun ankaruuden. Samoin tuntee isoisä Kriternerk.
 

"Toinen heistä oli sivuuttanut elämän huipun ja oli menossa rinnettä alas, toinen seisoi vasta sen tunturin juurella, joka on miehen elämäntyö. Mutta kummankin edessä oli kova pakko."

Vihdoin ilma kylmenee ja meri saa sen verran jääpeitettä, että

"Ei ole mahdotonta yrittää jo kulkea jään yli"

Isoisän sanoja  seuraa hiljaisuus. Sitten Ivik lausuu:

"Kunhan vielä on nukkunut kerran, on jää tarpeeksi paksua; nopeasti kulkien pysyy lämpimänä ja nyt on sen verran kuutamoa, että maa näkyy, kun päivänvalo katoaa."

Niin kuluu yö ja tulee seuraava päivä. Ivik lähtee kohden manteretta, ainoana turvanaan isän pitkä keihäs, vähän koiranvaljaista leikattuja nahkapaloja ja mädäntyneen, kuivahtaneen hylkeenevän kappaleita eväänään, jotka on pian naposteltu kurnivaan vatsaan.

Ivik kulkee ja kulkee ja sitten hän näkee jonkin lähestyvän häntä, Se on karhu. Ivikissä herää metsästäjän vaistot ja hän käy kohden karhua, iskee keihäänsä tähän, mutta karhu ei kuolekaan heti, se repii ja riuhtoo, keihäänvarsi menee pirstaleiksi ja äkkiä Ivik huomaa olevansa korkean jäävuoren huipulla haavoittuneen jääkarhun riuhtoessa hänen allaan henkensä hädässä.

Ivik ei tiedä, miten hän on jäävuoren huipulle päässyt eikä hän tajua paljon tulevista tunneistakaan. Adrenaliinikuohu on laantunut ja hän alkaa lähennellä hypotermiaa.
 

"Hän toivoi vain niin kovin lepoa, hän oli niin väsynyt ja hänenhän piti koota voimiaan viimeiseen ratkaisevaan taisteluun otuksesta, joka antaisi hänelle kaiken sen ihanan, mistä hän oli uneksinut."

Silloin viimeisellä hetkellä, hän kuulee jotain, ja toivo herää. Koirien haukuntaa ja miesten ääniä. "Jugit! Jugit! Terset, Terset-huk - fo'o-r"  Se on karhujoiku, Ivik tunnistaa ja toden totta: yli jäisen kentän lähestyy kaksi rekeä koirien vetämänä ja näiden edellä juoksee karhu minkä kintuistaan pääsee. Mantereelta on miehiä karhunajossa.

Niin kaikki lopulta päättyy onnellisesti. Ivik saatetaan sankarina takaisin kotiinsa ja nälkä ja vaivat kaikkoavat eskimoperheen yltä.

Vaikka eskimoherkut eivät minua suuremmin innostaneet pidin tästä kirjasta. Tarina ei ollut pelkkä satu, vaan hyvin todentuntuinen tarina eskimoiden karusta elämästä, jossa oli myös paljon lämpöä ja rakkautta ja toisen kunnioitusta.

Mikä kirjassa teki erityisen vaikutuksen oli eskimoiden tapa puhutella toista. Asioita ei sanottu suoraan, vaan selviteltiin kiertoteitä. Esimerkiksi metsästäjät, jotka olivat Ivikille sukua eivät suoraan kysyneet Ivikiltä, missä tämän isä oli, miksi tämä vaelsi yksinään yli jäistä merta, vaan tekevät kysymyksiä "vähän kuin ohimennen. - Oletko yksin sen tappanut? - Milloin tulit tänne? He käyttävät silmiään ja ajattelevat ennen puhetta.

Samoin kuullessaan, kuinka sukulaisperhe on joutunut syömään kaikki koiransa miehet eivät suoraan sano, tästä saat koiran tilalle, vaan ilman sääliä tai ylemmyyttä he esittävät toivomuksen.

"Voi, jos tuo keltainen koira tuolla sivulla ei olisi niin surkea, että minua hävettää, niin toivoisin, että se sidottaisiin asumuksesi ulkopuolelle." ja Ivik vastaa: "Oi, olen kaikella muotoa niin kiitollinen, etten tiedä mitä vastaisin."

Tai toinen miehistä:  "Tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kumpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."

Sillä vaikka toinen perheineen tarvitsee apua, ei sitä anneta säälien vaan kunnoittaen toisen omanarvontuntoa.

----
Tällä kirjalla otan osaa Sadun SAARELLA-minihaasteeseen.

 

Gerald V. Kuss
Matka miesten maahan
Kirjayhtymä 1968
Suomentanut Raimo Seppälä
162 s.

Jos jokin paikka maailmassa kiinnostaa, niin Grönlanti on sellainen. Minua on aina kiehtoneet karut seudut, joiden kauneus kumpuaa jostain syvältä ja joiden kiehtovuus on enemmän kirpeydessä  ja suolaisuudessa kuin liiassa imelyydessä.

Kirpeä ja suolainen on myös Gerald V. Kussin matkakertomus, jossa hän kertoo kokemuksiaan ja näkemyksiään, hieman historiaakin tälmän arktisen saaren vaiheista ja elämänmenosta.

 

"Kun tulin tänne ylämaihin Tanskasta viisitoista vuotta sitten, luulin olevani kesävieras minäkin. Ajattelin tulla tänne hakemaan vähän vaihtelua elämään, pienen kokemuksen meren takaa. Mutta  minä viivähdin hiukan liian pitkään. Yhtenä kauniina päivänä huomasin, että tie Angmagssalikista oli poikki: jäät olivat tulleet ja sulkeneet minut Grönlantiin. Olin vanki. Hän katsahti minuun omituisin ilmein, siinä oli puolet hymyä ja puolet totisuutta. - Tämä maa vangitsee miehen sielun, jos hänellä sellainen on. Hän kurkotti painamaan yläpuolellaan olevaa nappia saadakseen lentoemännän liikkeelle."

Grönlanti on yksi maailman kiehtovimpia saaria. Suurin osa sen pinta-alasta on jäätä, kerrostunutta, paksua, läpipääsemätöntä.  Vain pieni osa rannikosta on asuttua ja näilläkin alueilla elämä on karua.  Grönlanti on hyvin erikoinen maankolkka ei vain geologisesti vaan myös poliittisesti. Grönlanti kuuluu alueena Tanskalle, vaikka sijainniltaan se on lähempänä Kanadaa kuin Eurooppaa ja vaikka Tanska on EU-maa, ei Grönlanti itsehallintoalueena kuulu siihen.

Näin nykyisin. Kussin kirjassa eletään vielä aikaa ennen ensimmäistä kuukävelyä.

"Kerran Umanak pysäytti koneensa juuri kun jäävuorilaivasto purjehti ohi. Sadan metrin päähän me saatoimme selvästi kuulla sulavan jään musiikin, miljoonien vesipisaroiden tipahtelun. Slmissä ne välkehtivät kuin laskemattomat timantit, korvissa ne tikittivät kuin kaikki kellot yhteen ääneen valtavassa kellosepänliikkeessä."

Kertojan tyyli vaihtelee arkisesta jopa runollisuuteen. Välillä hänen tarinansa lähentelee jo parasta kalavaletta hyperbolineen siitä, kuinka "sääsket ovat suuria  kuin koirat". Kun ei ole itse kokenut on vaikea sanoa, mikä on totta, mikä ei. Tuntuu myös hieman ristiriitaiselta lukea, että ainoa keino sääskiä vastaan on tiheäreikäinen (nailon?)kauppakassi päässä ja käsissä, kun juuri on kerrottu, että sääsket pureutuvat paksuimmankin vaatetuksenkin läpi.

"Kun pääset kukkulan huipulle, koskettaa kylmä tuuli kasvojasi. Se tuo mukanaan meren äänet, oman maailmasi äänet. Merilinnut kirkuvat, rannan graniittikallioihin iskeytyvät aallot kohisevat... Rannikolla jäävuoret törmäilevät toisiinsa; kuuluu helinää ja jyskettä, kun jää iskeytyy jäähän. Siellä ajelehtii suuri, tornimainen jäävuori, jonka keskustan on jäinen virta joskus kirjonut koboltinvihahteiseksi. Yhtäkkiä vuori pamahtaa hajalle, kuuluu kuin 16 tuuman laivastotykin räjähdys, ja vuori on kahtena kappaleena pyörimässä vedessä kuin kaksi raivostunutta valkovalasta.

Tunnet olosi turvalliseksi taas tässä liikkeen ja äänen maailmassa.

Mutta sinä haluat mennä yhä uudestaan ja uudestaan takaisin noihih Grönlannin amfiteattereihin - ja joka kerta yhä kauemmas. Lopulta halaut viipyä hiljaisuuden laaksossa, maata napaseudun kukkien ja sammaltten ja jäkälien keskellä ja kokea täydellisenä tämän hiiskumattoman hiljaisuuden ja tyhjyyden."

Voisiko sen paremmin sanoa.

Tätä kirjoittaessa aurinko paistaa ja tuntuu ihanalta ajatukselta, että kohta on kyllin lämmintä möyriä ulkona ja laitella kukkapenkkejä ikkunan alle. Silti kaikessa kylmyydessään, karuudessaan, ja elämässä, joka on kuin hidastettu filmi, Grönlanti vetää puoleensa.

---

Tällä otan osaa Satun minihaasteeseen: saarella. Saanen tästä myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja maana Tanska.

Vera Henriksen
Hopeavasara
Alkuteoksen nimi: Solvhammeren
Suomentanut Aune Brotherus
Runot suomentanut Aale Tynni

WSOY 1962
325 s.
 

Katselen terveyskeskuksen seinällä olevaa taulua. Kuva on etova ja käännän katseeni roviolle vietävästä hevosesta.

Kuva taulusta tulee mieleeni lukiessani Vera Henriksenin viikinkiromaania Hopeavasara.  Kirjan päähenkilö on nuori Sigrid, jonka tämä veli Tore päättää naittaa rikkaalle Eggen Olvelle, koska tämän on aika mennä naimisiin.

"En ikinä olisi uskonut sinusta, Tore, että tahdot naittaa minut puolivanhalle talonpojalle jonnekin sisämaahan" Sigrid lausahtaa saatuaan suunsa auki.

"Tässä minä tarjoan sinulle parasta naimakauppaa Dovren ja -  - Bjarköyn välillä? ehdotti Sigrid kiusoitellen. Torelle alkaa sadella kysymyksiä:

"Minkä nköinen Olve oli? Miten vanha hän oli? Oliko hän rohkea? Oliko hän leskimies? Millaiselta Eggessä näytti? Tore painaa kädet korvilleen ja lupaa vasailla, kun on nukkunut humalansa pois.

Niin sitten käy, että rannikon tuttu Bjarköy vaihtuu sisämaan Eggeen eikä Sigridiä enää vaivaa Olven ikä. Hän saa muuta mietittävää, ei vähiten Olven jalkavaimosta, jonka tämä on tuonut jostain itäisiltä mailta viikinkiretkiltään ja anopistaan, joka halvaantuneenakin pitää talon avaimet tiukasti käsissään.

Vaikuttaa siltä,, että Sigrid olisi perin juurin joutunut onnettomiin olosuhteisiin, vaan kuinka käykään. Synnytettyään esikoisensa Sigrid ja Olve selvittävät vähin erin välinsä, anopin halvaantuneisuuden todellinen luonne paljastuu Sigridille ja hän saa talon avaimet emännyyden merkiksi, jalkavaimo karkaa kaukomaille kun kuulee, että hänet naitetaan jollekin leskimiehelle.

Elämä kulkee kulkuaan ja Sigrid saa lisää lapsia.

Kaiken arkisen elämänmenon rinnalla viikinkien veri kuohuu kiihkeänä. Kuka palaa valloitusretkiltään, kuka lähtee taisteluihin.

Veran Henriksenin romaani sijoittuu Norjaan, hieman sivutaan Islantia ja Ruotsia (Sveanmaata) ja käväistäänpä pikapikaa Englannissakin.

Pidin kirjasta sen arkisen kuvauksen ja elämänmenon suhteen, mutta kuvaukset uhritoimituksista, niin vähäeleisesti kerrottuja kuin olivatkin  tuntuivat etovilta, aivan kuin terveyskeskukseni seinällä oleva taulu.  Kirja oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, yhtä aikaa kaunis ja rujo.
 

"Sinä kuljeksit aivan kuin vanha matkasairauden vaivaama viikinki, hän virkkoi. - Bjarköytäkö sinä ajattelet? Hän puhui hiljaa, jottei herättäisi pienokaista. - Niin, Sigrid vastasi. Mutta hänestä ei ollut hauskaa, että Olve oli huomannut sen. - Et saa antaa sellaisen asian kalvaa meitläsi puhumatta siitä minulle - .  -Pelkäsin haavoittavani sinua sillä, että kaipaan takaisin. - Miksi se minua haavoittaisi? Etkö luule, että minäkin joskus kaipaan etelän maihin ja muihin paikkoihin, jossa olen ollut. Niin on aina, Sigrid. Täällä Trondheimenissä sinä kaipaat Bjarköyhin, mutta jos olisit siellä, kaipaisit tänne. Sinun tulisi iloita tästä, olisit paljon köyhemi, jollei sinulla olisi mitään kaivattavaa. Mutta ihmisen on selvitettävä itselleen, minne hän perimmältään kuuluu, ei ole mahdollista juurtua muuta kuin yhteen paikkaan."

Mielikuva viikingeistä rohkeina ja pelottomina mertenkulkijoina, jotka tarttuivat hanakasti miekkaan on kirjassa kyllä vahvasti läsnä, toisaalta ei. Esimerkiksi Olve on kokenut elämässään varmasti yhtä ja toista, silti hänen sisimmässään on jotain antiviikinkimäistä. Ehkä osansa on niillä muutoksen tuulilla, jotka pohjoisen karuilla kallioilla puhaltelevat, vanha viikinkiusko on vaihtumassa kristinuskoon.

Hopeavasara on ensimmäinen osa kaksiosaista teosta, jonka jälkimmäisen osan, Ennusmerkki olen lukenut aiemmin.

---

Tällä mukana Ikkunat auki Eurooppaan -kirjallisuushaasteeseen.
 

L. Voronkova
Sinihilkkainen tyttö
WSOY 1971
101 s.

Alkuperäinen teos: Devotska iz goroda
suomentanut Marikki Makkonen

kuvittanut Maija Karma
 

Sinihilkkainen tyttö on yksi niistä kirjoista, jotka ovat jääneet mieleni pohjalle vaikuttavana ja koskettavana kirjana lapsuuden päiviltä. Näin aikuisena luettuna sitä voisi pPienuudessaan ja lyhykäisyydessäänkin luonnehtia "elämää suuremmaksi" teokseksi. Kirjan suuruus ei ole tarinan monimutkaisuudessa vaan sen herkkyydessä kuvata olevia oloja pienen lapsen näkökulmasta.

Kirjan tarina alkaa eräänä kylmänä talvipakkasiltana. Kolme kulkijaa, pakolaista sodan jaloissa,  kahlaa lumessa. Pois, pois, jonnekin, missä pommit ei tipahda niskaan.

"Kun vanhan koivun varjo oli illan suussa venynyt aitan nurkalle, joku kolkutti oveen. Taiska kiepsahti vikkelänä ikkunan luo ja painoi nenänsä jäätyneen ruudun tirkistysaukkoon. Tytön punaiset palmikot kiertyivät hilpeästi kippuraan. - Kaksi naista, Taiska toitotti. - Nuoremmalla on huivi päässä. Toinen on vanha muummo, hänellä on keppikin. Ja arvatkaas mitä: heillä on mukana tyttö."

Pikku perheen lapset Vera, Taiska ja Juri suhtautuvat uuteen tulokkaaseen kuka mitenkin, ensin hieman vierastaen ja kiusoitellen. Perheen pikku punapää, Taiska keksii kaikkein ilkikurisimmat temput. Milloin hän piilottaa lusikan, niin, että Valenka ei pääse syömään, milloin tarjoaa suolaa sokerin sijasta tai yllyttää tätä piirtämään kukkia äidin valkeaan pöytäliinaan.

Mutta, kun hän tuo kylän lapset joukolla katsomaan heidän uutta vierasta tyttöä  ja Taiska  alkaa tentata Valenkaa:

"- Mitä et arvannut?
- Että käy sillä tavalla...
Taiska vilkaisi kiireesti äitin päin ja kuiskasi:
- Millä tavalla? Kuule, tappoivatko ne pommitajat teidän perheen?
- Tappoivat.
- Teidän äidinkin?
- Niin.

Valenka ei hymyillyt enää. Hän laski hiljaa ja surullisesti keltamekkoisen nuken laatikkoon.
Viimeinen kauhea päivä kohosi taas selvänä hänen mieleensä....."

Tenttauksesta seurannut hiljaisuus saa Taiskan äidin huolestuneeksi ja tämä kysyy, mistä lapset puhuivat.

- Ei mistään, yhdestä kirjasta vain. Varja, yksi kylän lapsista sanoo.
- Eikä sodasta ollenkaan. Juri lisäsi. - Taiska vain kysyi, tapettiinko Valenkan äiti.

Äiti suuttuu, Taiskan äiti siis.

Valenkan äiti on kuollut, ja pikkuveli. Isäkin on kaatunut rintamalla. "Natsit!" Ensialkuun Valenka pelästyy jopa sangon kolahduksia luullen, että nämä ovat tulleet taas pommitamaan. Sopeutuminen uusiin oloihin vie aikansa eikä Taiskan kiusoittelu auta asiaa. Vähin erin kuitenkin tytöt ystävystyvät ja Valenkasta tulee meidän Valenka. Oma osansa tähän on Valenkan rohkea teko, kun hän kevätjäiden seasta pelastaa pikkuisen Jurin.

Sinihilkkainen tyttö on mitä oivallisin kirja luettavaksi näin äitienpäivän kynnyksellä. Se kertoo lämpimin ottein pienen orvon tytön ja vieraan naisen läheisyydestä ja siitä, kuinka Darja-tädistä voisi tulla äiti.

Mikä minua erityisesti kirjassa viehätti oli kuvaus saunomisesta. Lauantaipäivänä oli lämmitetty suuri tuvan uuni ja sinne edustalle ja uunin pohjalle levitettiin olkia, jonka jälkeen lapset pujahtivat uuniin ja läiskyttelivät koivuvastoillaan.

Myös jäin miettimään, millainen juhla se on keväällä, kuukauden 20. päivä, se leivosien päivä. Ja mikähän kuukausi sitä vietetään. Silloin äiti teki taikinan, josta lapset leipoivat leivosia, monenlaisia lintusia, makoisia maittavia.

Kirjan kieli on arkista, nopealukuista, mutta on sanastoon pujahtanut myös muutamia mukavia pieniä sanoja, joita on mukava makustella kielenpäällä, kuten:  tuiju, vesisoiko, puheen pajatus, teiskua, luuhottaa, leiskahtaa, luokki. Dialogi on sujuvaa ja vuorottelee mukavasti kerronnan lomassa. Tämän kirjan parissa ei pitkästy.

Voronkovan Sinihilkkainen tyttö kuuluu ehdottomasti lapsuuteni tärkeisiin kirjoihin.

-----

Sinihilkkaisesta tytöstä on kirjoitettu myöski Enkelin silmin -blogissa.


----

Tällä mukaan Lasten linnoituksen klassikko kategoriaan.

 

Gretha Stevens
Susy seikkailee
Tammi 1981
84 s.

suomentanut Saima-Liisa Laatunen

 

Susy seikkailee on 6. kirja sarjassa, joka kertoo tämän pirteän ja terhakan tyttölapsen seikkailuista. Tässä kirjassa Susy ystävineen pääsee kahden pitkäkyntisen miehen jäljille.

 

"Solveig ryömi äärimmäisen varovasti Susyn viereen ja kuiskasi: -Luuletko heidän ehtineen jo pensaikkoon asti? Hänen äänensä vapisi hiukan ja tummat silmät näyttivät pelokkailta. - Uskoisin niin, Susy parahti niin lujaa että se kuulosti kauhunkiljahdukselta. Tanja ja Solveig katsoivat hämmästyneinä Susyyn. Saattoiko hän todella olla noin peloissaan? Urhea Sust, joka uskalsi pyöräillä metsässä yöllä, Susy, joka uskalsi uida keskelle salmea. Susy, joka oli kokenut joukoittain jännittäviä asioita, makasi siinä vavisten kauhusta!"
 

 

Susy-kirjat ovat yhdistelmä klassista tyttökirjallisuutta ja seikkailua. Romantiikkaa ei tyttökirjojen tapaan kirjoista kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, jos lainkaan. pääpaino on seikkailuissa.

Susy-kirjat tuovat minulle jollain tapaa mieleen Lisbeth Wernerin  Puk-kirjat,  ehkä siksi, että molemmissa päähenkilö on reipas ja aikaansaava tyttölapsi, mutta myös siksi, että molemmat kirjat ovat tanskalaisia. Tosin Susy-sarja voisi  Hiidenmetsineen sopia aika lailla hyvin myös Ruotsiin kuin Tanskaan. Ehkä joitain pieniä eroja kuitenkin miljöössä tältä osin löytyy, kun tarkasti arvioi.

Lukisin kyllä mielelläni koko Susy-sarjan, mutta samanlaista vaikutusta kuin Puk-tyttösellä hän ei minuun tehnyt. Kirjoissa on kyllä ihan mukavasti tanskalaiseen yhteiskuntaan kuuluvia pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi tässä Susy Seikkailee -kirjassa  paikalliset Juhannusperinteet. Noidan polttaminen roviolla toi mieleeni ennemmin englantilaisen Guy Fawkes -perinteen (Enid Blytonin SOS-kirjoista tutuksi tullut syksyn juhla)  kuin suomalaiset juhannuskokot.

Onko Susy-kirjojen miljoo agraarinen, kenties osittain, mutta kuinka paljon, on vaikea sanoa tämän yhden kirjan perusteella. Hyvin paljon kuitenkin tuntuu tapahtuvan metsäisissä maisemissa.

Suosittelisin kirjaa lähinnä 8-10 vuotiaille, kirjojen ahmimisiässä oleville, joskin tyyli voi olla pikkuisen kevyt ja vanhahtava nykylukijalle, joka on tottunut polluxeihin tai sisterseihin. Itse kyllä lukisin mieluummin Susyt kuin polluxit, jo pelkästään kansien perusteella, sillä jostain syystä minua ärsyttää nämä ylikiiltävät kirjojen kannet, joita nykyään näkee pilvin pimein. Susy-kirjoissakin kiinnostusta varmasti lisäisi, jos voisi saada käsiinsä ne ensin , joskus 1940-1950 -lukujen taitteessa julkaistut kirjat, joissa on jo historian aikaansaamaa patinaa.

Susystä on kirjoittanut myös Lumiomena  ja hänpä kertoikin aivan yllättävän uutisen, että Gretha Stevns olisikin ollut mies. Ilman Lumiomenan postausta olisin myös kirjoittanut kirjailijanimen väärin lisäten loppuun ylimääräisen een, silmäni taas temppuilivat (huoh!)

----

Otan tällä postauksella osaa Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen sekä
aivan viime metreillä Lasten linnoituksen rakentamiseen kategoriassa klassikot, joskin tämä voisi sopia myös kategoriaan salaseura X, koska Susylla kumppaneineen on kerho nimeltä Luolaihmiset, mikä ei kuitenkaan taida olla kovin salainen.

Rosa Fitinghoff
Mustalaisten käsissä
wsoy, 1936
153 s.
 

Luin taannoin Rosa Fitinghoffin kirjan Tonttukota ja mainitsin, että lukisin mielelläni enemmänkin sellaisia tarinoita. Nettiantikvarioita koluttuani löysinkin häneltä toisenkin teoksen, Mustalaisten käsissä, ja kun kirja oli vielä aika edullinen, niin olihan se tilattava. Jostain syystä minua nämä vanhat, vuosikymmenien takaiset kertomukset ja tarinat kiinnostavat erityisesti.

Mustalaisten käsissä -teos on tyystin erilainen kuin Tonttukota-kirja. Siinä, missä Tonttukota oli herttainen lastenkirja, viehättävä ja sadunomainen, lähentelee Mustalaisten käsissä enemmän aikuisille suunnattua tarinaa kuin lasten kirjaa. Jo pelkästään kansikuva tuo mieleen halpahintaisen kioskikirjallisuuden. Toisaalta sadunomaisia piirteitä ei Mustalaisten käsissä -kirjastakaan puutu, joskin tässä kirjassa sadunomaisuus kulkee ihmisen raadollisuuden ja pimeän puolen rinnalla.

 

John Steinbeck
Punainen poni
Arvi A. Karisto, 1961

Helmisarja nro 15
134 s.

John Steinbeckin Punainen poni -teos sisältää neljä erillistä kertomusta, joita voi luonnehtia myös novelleiksi. Kaikkien neljän tarinan pääosassa on poika nimeltä Jody. Jody asuu perheineen (isä ja äiti) maatilalla Salinasin laaksossa. Pojalle tärkeisiin ihmisiin kuuluu myös renki Billy, jota Jody katsoo ylöspäin, luottavaisin sillmin. Billy itsekin pitää itseään melkoisen erehtymättömänä, kunnes Jodyn isä antaa tälle punaisen ponin, sirkushevosen.

"Kuusi poika tuli yli mäen aikaisin iltapäivällä juosten lujaa, päät painettuina, käsivarret työskennellen ja hengittäen läähättämällä. He pyyhälsivät ohi talon ja oikaisivat sänkipellon yli tallille. Ja sitten he seisoivat itsetietoisina ponin edessä ja katsoivat Jodya silmin, joissa oli uutta ihailua ja uutta kunnioitusta. Ennen tätä päivää Jody oli ollut vain poika, jolla oli suojapuku ja sininen paita - tavallista hiljaisempi, vieläpä araksi epäilty. Ja nyt hän oli toisenlainen. Tuhansien vuosisatojen takaa heihin tuli ikivanha ihailu, jota jalkamies tuntee ratsumiestä kohtaan. He tunsivat vaistomaisesti, että hevosen selässä ratsastava mies on niin henkisesti kuin ruumiillisestikin suurempi kuin jalan kulkeva."


Punainen poni on vastakohtien kirja.  Sen teemoja on isän suhde poikaan ja pojan suhde isään. Rengin suhde isäntään ja isännän renkiin. Lapsuus kontra aikuisuus, tämä hetki ja tulevaisuus, olevainen ja haaveet, Pieneen teokseen on mahdutettu paljon elämän ja kuoleman väliltä.

"Jody tarttui aivan riimunhihnan juureen ja lähti kulkemaan harjanteella olevaa ranchia kohti, ja Nellie oikutteli ja riuhtoi hänen perässään. Tienvarsien niityillä oli villikaura juuri työntymässä tupestaan. Lämmin aamuaurinko paistoin Jodyn selkään niin mukavasti, että hänen oli silloin tällöin jalat jäykkinä tehtävä aikamoinen hyppy aikuisuudestaan huolimatta. Aidoilla naksuttelivat kiiltävät ja punaolkalappuiset mustarastaat kuivaa lauluaan. Niittyleivoset lauloivat kuin vesi, ja puhkeavien tammenlehtien sekaan piiloutuneet villikyyhkyset päästelivät pidätettyjä suruääniään. Niityillä paistattelivat kaniinit päivää, ja van niiden harittavat korvat näkyivät heinänlatvojen yläpuolella."

Steinbeckin teksti on sujuvaa, luontokuvaukset henkeäsalpaavia, eläviä, maatilan arki ja Jodyn mielenliikkeet piirtyvät tarkkoina. Jody on kuin kuka tahansa pojantenava niin hyvässä kuin pahassa, "korvatillikan" ansaitsisi siinä, missä hyväilynkin.  Kasvu mieheksi ei käy helpolla Jodylle, eikä miehenä oleminen ole helppoa , renki Billyllekään.

Punainen poni ei ole mikään lastenkirja. Paikka paikoin se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja olon lähestulkoon etovaksi. Todellisuus on joskus tosi karua,

Tällä lukukokemuksella saan lisäpisteen So American kirjallisuushaasteeseen, sillä teos sopii useampan kuin yhteen kategoriaan.
 

Elmer Horn
Intiaanisaari
Otava, 1963

Norjaainen alkuteos:  Indianeroya
Tanskankielestä suomentanut Sorella Soveri
Kannen kuva Gunilla Falck

114 s.

"-Apua! Karjui Even niin kovaa kuin jaksoi. Apua! Apua! Hänelä ei ollut edes kiveäkään aseena susia vastaan, ei pyssyä, ei keppiä, vain omat pienet nyrkkinsä ja rasvanahkasaapppaiset jalkansa"
Hagenin siirtolaisperhe on palaamassa Uuden vuoden juhlista naapuriperheen luota omalle intiaanisaarelleen, kun illan pimetessä alkaa kuulua karmivaa ulvontaa. Susia!  PIkku Aalto, jolla Lilleknutin pikkuveli Even on ratsastanut, pillastuu ja saa susilauman peräänsä.

Tästä ja monesta muusta pinteestä saa Hagenin perhe  selviytyä pitkän talven aikana josssain Suuren Susijärven seutuvilla.

Odotin kovasti tätä lukukokemusta, sillä sarjan edellinen osa jätti monia avoimia kysymyksiä ja lupauksia juonen suhteen. Lukemisen myötä kuitenkin hämmennyin, sillä tarinahan ei edennyt lainkaan odotusten mukaisesti. Ei sillä, etteikö kirja olisi ollut kiinnostava, kyllä se oli, mutta mutta, mihin jäi salaperäinen hautakumpu ja sen merkitys perheen koettelemuksista selviytymiselle. Ainoa viittaus, joka hieman sivusi edellisen kirjan tapauksia oli kirjan loppupuolella maininta, kuinka Lilleknut pohtii suuri intiaaniveitsi kädessään, selviääkö sillä tappelusta edessään karjahtelevasta karhusta. Mikä veitsi? Oliko se intiaanien hautakummusta ryöstetty? Entä intiaanit? Heitäkin kirjassa viisee, mutta ei Pyhän hautakummun puolustajina vaan heinävarkaissa.

Ajallisesti ei edellisen kirjan ja tämän väliin, Joulun ja Uuden Vuoden väliin mahdu paljonkaan, ellei sitten ole kulunut kokonainen vuosi tapahtumien väliä. Olenko kenties lukenut väärin, lukenut rivien välistä, jotain, mitä tarinassa ei ole ollutkaan? Kysymyksiä , kysymyksiä.

Tarina on nopealukuinen, etenee juoheasti. Ainakin yksi  painovirhe on tekstiin pujahtanut. Painovirhettä enemmän ajatusta kuitenkin pohdituttaa käännös ja sanavalinnat, kuten: